Paluu lapsuuden maisemiin
Kaksi muuttoa vajaan kahden vuoden sisällä (11/2022 ja 8/2024) on minulle todella paljon. Nyt ajattelen, että ei enää ikinä.
Syitä viimeiseen muuttoon oli monia. Toisaalta päätös muuttaa lapsuudenmaisemiin tuli itselle(kin) yllätyksenä - suorastaan puskista. Se oli oikeastaan vain yhden lauantaiaamun sängyssä lötköttelyn seuraus, kun huvikseni katselin vuokra-asuntotarjontaa eri puolella Suomea. Tuosta lötköttelysurffauksesta kolmen päivän päästä oli suullinen vuokrasopimus tehty.
Kun tajuntaan oli iskostunut, mitä oikein olinkaan tehnyt, fiilikset poukkoilivat laidasta laitaan. Ehdottomasti isointa käytännön ahdistusta toi liikkumiseen (asiointimielessä) liittyvä muutos. Suurissa kaupungeissa 34 vuotta eläneenä ja erittäin toimivan ja monipuolisen julkisen liikenteen käyttäjänä tämä jalkamieheksi siirtyminen vaatii totuttelua. Iski jopa pieni paniikki, kun ensimmäistä kertaa täällä yksi aamu lähdin kävellen hieman kauempana olevaan ruokakauppaan. Siinä menomatkalla kävellessä tuli häivähdyksenä ja vanhastaan ajatus, että voinhan sitten paluumatkan tulla bussilla, jos kantamukset käyvät raskaiksi. Kunnes parin sekunnin murto-osan jälkeen tajusin, että enpä voikaan, tää on nyt tätä, maalla asumista.
Omanlaista "jännitystä" on tuonut myös se, tunnistanko vanhoja tuttuja, jos heitä kaduilla vastaan tulee. Alkuun huomasin katsovani ihmisiä erityisen tarkalla silmällä ja tuntui, että jokaisessa oli jotain tuttua. Piti vapauttaa haukankatsetta ja ottaa rennommin. Kahden ja puolen viikon asumisen jälkeen törmäsin oikeasti ensimmäiseen oletettuun tuttuun ja vielä oman taloyhtiön hississä. Menin kuitenkin sen verran hämilleni, etten ehtinyt varmistaa. Ehkä törmään tähän talossa vierailevaan (oletus) henkilöön vielä uudestaan.
Pikkunätti asunto
Jo asuntoilmoitusta katsoessa totesin, että asunnon pohjaratkaisu näyttää kivalta, ylin kerros plussaa, sauna ehdoton elementti ja ulkonäöllisesti siisti talo, mutta asunnon neliömäärä askarrutti (44,5). Kun olin tottunut 52,5 neliöön ja tulin tätä ensimmäisen kerran katsomaan, tuntuihan se pieneltä. Nyt on silmä tottunut mm. olohuoneen ja kylppärin pienuuteen ja toimivuuskin osoittautunut hyväksi. Paitsi kaikki (lieden vääntönuppien suunnasta huonejärjestykseen) on nurin päin, mihin edellisessä asunnossa tottunut. Alkuun meinasin mm. monet kerrat mennä vessatarpeille eteisen siivouskaappiin ;o)
Taloyhtiön pienuus (19 asuntoa) ja ympäristön vähäinen liikenne tuntuvat myös erittäin hyviltä. Hissi ei lonksuta koko aikaa (ei kuulu ääntä ollenkaan sisälle) ja parvekkeella istuessa omat ajatuksenikin kuulen lähes koko ajan. (Tuota jälkimmäistä voi tosin miettiä, onko se enemmän plussaa vai miinusta ;o) Ja onhan tuota luontoakin kivasti lähellä ja ympärillä.
Ilmapiirit eri yhteisöissä
Nykyisen taloyhtiön asukkaat ovat ottaneet minut erittäin lämpimästi vastaan. Olen ollut oikeastaan hieman häkeltynyt ihmisten tervehtimisistä, esittäytymisistä ja kohtaamisista ylipäätään. Tampereella asumassani taloyhtiössä ja kaduilla tottui, että vastaantulijat painoivat päänsä alas, kun käytävillä, pihalla tai kaduilla vastaan tulivat. Ei tietysti kaikki, mutta suuri osa.
Pientä paikkakuntaa paluumuuttajana on ehkä hieman epäreilua verrata isoon kaupunkiin. Toisaalta jos lähtisin vertaamaan Tamperetta ja Espoota, niin omasta mielestäni tamperelaiset ovat kylmempiä ja ei-niin-vieraanvaraisia kuin espoolaiset. Ehkä tätäkin osittain selittää se, että iso osa sydäntäni jäi Espooseen (32 vuotta siellä asuneena), Tampereesta tuli lähinnä fiiliksiä herättämätön välietappi.
Liikennekulttuuri oli toinen iso negatiivinen asia, minkä koin heti alusta alkaen Tampereella. Pääkaupunkiseudulla en joutunut kertaakaan vähältä piti -tilanteeseen jalankulkijana koko 32 vuoden aikana. Tampereella reilun puolentoista vuoden aikana todellisiin vaaratilanteisiin jouduin useamman kerran. Joku outo aggressiivisuus puskee tuossa kaupungissa pintaan, minkä herkkänä sieluna aistin.
Mutta nähtäväksi jää, miten kotiutumisprosessi tähän pieneen kaupunkiin tulee sujumaan. Tiedostan sen, että pienellä paikkakunnalla on myös omat omituisuutensa.
Tunnelmakuvia uudesta
Huonekalujen osto on nykyään... (sensuroitua tekstiä) Ostit mitä vaan kaikki tulee monien viikkojen odottelun jälkeen, ja jos vaan mahdollista, niin tuhannen osan paloina, joita sitten kootaan kuin palapeliä. Nyt on onneksi ihmisiä lähellä, joita voi pyytää auttamaan.
Kävimme isommalla porukalla heti muuttoa seuraavana päivänä huonekaluostoksilla. Niistä viimeiset huonekalut olivat noudettavissa viiden viikon ja kolmen päivän jälkeen. Kaiken tämän odotuksen jälkeen vielä olkkarin verhot tilasin "sokkona" netistä (pienoinen riski), mutta lopputulos on ihan kelvollinen - minulle.
Yleisfiilis kahden kuukauden jälkeen
Olen oikein tyytyväinen asuntoon, taloyhtiöön ja alueeseen. Näiden suhteen ihan parasta on hiljaisuus ja rauhallisuus. Tampereella jatkuva liikenteen melu otti enemmän hermoon kuin mikään muu - ja se hissin lonksutus tietty asunnossani. Nyt nukun ehdottomasti paremmin yöni kuin aiemmin. Sellainenkin yksityiskohta kuin patterien säätömahdollisuus - aivan mahtavaa, kun voi itse säätönupista vaikuttaa haluanko viileämpää vai lämpimämpää.
Fyysinen asumismukavuus on siis positiivisen puolella täällä uudessa. Henkisellä tasolla on vielä paljon sisäistettävää. Olen toitottanut tätä todella paljon, mutta vapaan liikkumisen kannalta tämä ei ole paras mahdollinen paikka elää ja viihtyä - autottomalle. Vaikka lähisuku kuinka sanoo, että aina voi pyytää kyytiä jne., niin se ei ole sama asia. Itsenäisesti kun on tottunut liikkumaan ja toimimaan, niin näin rajut muutokset ottaa koville. Tämän ymmärtää jokainen varmasti vasta sitten, kun vastaavaa omakohtaisesti joutuu kokemaan.
Kaupungin pienuus (väkiluku) ja rakenne (ikä ja elinkeino) on myös ollut ajatuksissani tosi paljon viime aikoina. Vaikka tiedossa oli suunnilleen ennen muuttoa mihin tulen, niin silti olen hieman hämilläni, vaatii todella totuttelua, sulattelua.